Järjetön juttu

Viime aikoina olen alkanut olla hyvin kiinnostunut henkisistä asioista. Olen ymmärtänyt että monilla ihmisillä on omakohtaisia kokemuksia, mutta niistä puhutaan melko vähän. Näistä puhuessa voi saada helposti hörhön maineen ja usein järkiajattelu tyrmää kokemukset. Mielestäni järki on paikallaan monessa asiassa, mutta ihminen on kuitenkin niin paljon enemmän kuin pelkät aivot. En koe olevani mitenkään uskonnollinen. Mielestäni uskonnot rajoittavat ja luovat pelkoja. Ymmärrän kuitenkin että tämä maailma on niin paljon enemmän kuin mitä pystymme näkemään ja järjellä selittämään.

Omat kokemukset

Jo pienenä tykkäsin kulkea paljon luonnossa ja tutkia kiviä ja hyönteisiä. Keräilin milloin mitäkin ötököitä ja tein niille koteja. Joskus lemmikkinäni oli kovakuoriaisiin kuuluva suursukeltaja takapihamme uima-altaassa. Joskus keräsin kylppärin täyteen pieniä sammakoita ja kävelyltä poimin hattuun karvamatoja. Pelastin usein myös hiiriä kissan synsistä. Jos hiiri oli jo kuollut, niin halusin haudata sen ja jos taas elävä niin päästin sen menemään. Toki en varmaan aina tajunnut ajatella että olisiko sen ollut jo parempi päästä hengestään. Hyvin voimakkaasti kuitenkin koin nämä asiat. Vielä nykyisinkin saatan pelastaa hyönteisen vesilätäköstä, enkä pysty pujottamaan matoa koukkuun. Ymmärrän että monista nämä asiat tuntuvat ehkä turhanpäiväisiltä, mutta minä koen ne hyvin aidosti.

Ehkä ensimmäinen ajatus siitä että kuoleman jälkeen voi vielä antaa merkkejä itsestään oli, kun sain mielestäni hyvin selkeän terveisen vajassamme roikkuneelta kuolleelta sorsalta. Olin sinä päivänä ottanut satoja kuvia, jossa vesipisara tippuu veteen ja pomppaa sieltä ylös. Kuvaamisen välissä kävin pyynnöstä ottamassa kuvan kuolleesta sorsasta ja jatkoin sitten pisaroiden kuvaamista sen jälkeen. Muistan vielä ajatelleeni sorsaa erityisellä lämmöllä. Sorsakuvien jälkeen ensimmäinen pisarakuva oli aika hämmästyttävä.

Tuo kuvasarja on vuodelta 2012 jolloin opiskelin valokuvausta. Sen jälkeen alkoi tulla enemmän asioita ja yhteensattumia joille ei ollut ns. järkiselitystä. Yksi esimerkki ”yhteensattumasta” oli kun heinäkuussa 2013 löysin neliapilan, jonka myötä toivoin että olisipa minulla ensi kesänä vauva. Siinä välissä koin kuitenkin eron ja ehdin jo lykätäkin vauva toiveita. Asiat kuitenkin etenivät vauhdilla ja lopulta kävi niin että heinäkuussa 2014 syntyi esikoispoikamme nykyisen mieheni kanssa. Silloin ymmärsin että voimme tosiaan saada asioita joita todella haluamme, mutta reitti niiden luo ei välttämättä olekaan sellainen kuin itse sen etukäteen ajattelemme. Siksi olisi hyvä antaa mahdollisuuksille tilaa, eikä liikaa rajoittaa tapahtumia oman mielen kautta. Myös elämässä vastaan tulevat vaikeudet on meille hyväksi, vaikka niiden merkityksen näkee usein vasta jälkeenpäin. Asioilla on aina jokin tarkoitus.

Yhteys isän kanssa

Viime kesä ja syksy oli meidän perheelle rankkaa aikaa, kun jouduimme tekemään surutyötä syöpään sairastuneen isämme luopumisessa. Ajattelimme kuitenkin että oli parempi kun saimme tehdä sitä pikkuhiljaa ja että pystyimme kaikki olemaan isän kanssa nuo viimeiset ajat. Äidin kertomana myös lähdön hetki oli kaunis ja rauhallinen. En etukäteen osannut ajatella että haluaisinko käydä katsomassa isää kuoleman jälkeen, mutta hetken tultua tiesin että niin oli hyvä. Tein sen yhdessä äidin ja siskojeni kanssa. Kuoleman kohtaaminen ei ole helppoa, mutta sen jälkeen voi päästä yli kuolemaan liittyvistä peloista.

Isän poismeno tapahtui yöllä, ja puhelun saatuani yritin mennä takaisin nukkumaan mutta luonnollisesti uni ei ihan heti tullut. Pian tunsin voimakasta lämmön tunnetta ja painoa vartaloni yläosassa. Olin peiton alla, mutta se ei tuntunut tavalliselta kuumuuden tunteelta. Lämpö kesti hetken ja loppui sitten. Ikään kuin minua olisi käyty vielä halaamassa.

Myöhemmin olemme myös ottaneet isään yhteyttä meedion välityksellä. Myös tähän aiheeseen liittyy paljon ennakkokäsityksiä ja pelkojakin. Ymmärrän myös että alalla voi törmätä huijauksiin ja sen takia on hyväkin olla tarkkana siitä kehen luottaa. Yleensä hyvistä meedioista voit kuulla paljon suosituksia ja selkeitä esimerkkejä siitä miten todellinen yhteys edesmenneeseen on saatu. Itse olin aiemmin nähnyt hyvin todentuntuisen unen, jossa istuin kotimme keittiössä kun tajusin että olinkin kuollut. Kävin katsomassa kuolin paikkaa ja mietin että miten saisin perheelleni kerrottua että tässä vielä olen, ihan vieressä. Tuon unen jälkeen on ollut helpompi ymmärtää että näin voi todellisuudessakin käydä.

DSC_5037Meedio kenen kautta olemme saaneet yhteyden isään on Iisalmelainen Marja Vidgren. Kuulin hänestä yhdeltä perhetutulta, kenellä oli hyvät kokemukset Marjan tulkinnoista. Ensimmäisen puhelun teimme yhdessä äitini ja siskojeni kanssa, eikä tunnin kestäneestä puhelusta jäänyt yhtäkään asiaa mikä olisi jäänyt mietityttämään, tai mikä ei olisi koskettanut juuri meitä. Tuon jälkeen olen olen yhteydessä isään pari kertaa Marjan kautta, mutta aistinut kyllä isän läsnäolon muutoinkin. Näitä tuntemuksia ja ”yhteensattumia” on vaikea selittää, eikä niitä varmasti voi ymmärtää ennen kuin niitä itse kokee. Sen myötä voinkin suositella kaikkia, etenkin aihetta epäileviä kokeilemaan itse. Omalla kohdallani nämä asiat ovat jo hyvin tuttuja, mutta ymmärrän että monien mielestä nämä ovat ehkä kuviteltuja ja keksittyjä. Omaa ajatteluani on avartanut vielä lisää tavallisten ihmisten tarinat Rajatieto TV:n Paulin pakeilla ohjelmassa. Yhden hauskan tarinan kertoi Arto ”Ukko” Hämäläinen, joka luuli tulleensa hulluksi näitä asioita kokiessaan. Ohjelmasarjassa on hyvin erilaisia tarinoita erilaisista lähtökohdista ja osa jutuista menee minultakin vielä yli ymmärryksen. Ehkä joku päivä ymmärrän enemmän. Tuon Arton tarinan voit käydä kuuntelemassa täältä. Myös Anu Väisäsen tarina meedion työstä ja yhteensattumista oli mielenkiintoinen. Sen pääset kuuntelemaan tästä.

Syy minkä takia kirjoitan tästä aiheesta on se, että mielestäni näistä asioista olisi hyvä keskustella enemmän. Henkisiin asioihin liittyy ihan liikaa pelkoja ja ennakkoluuloja. Voin myös rohkaista niitä ketkä miettivät omia edesmenneitä läheisiään. Meidän perheelle yhteyden ottamisesta on ollut hurjasti iloa. Huomaan myös että kirjoittamisen kautta prosessoin itse ajatuksiani parhaiten. Olisi kiva myös kuulla muiden kokemuksia. Jos kiinnostuit yhteyden ottamisesta omiin edesmenneisiin läheisiisi, niin Marjan yhteystiedot löydät hänen nettisivuiltaan. Kirjoitin myös aikaisemmin isään liittyen julkaisussani Terveiset sinne taivaaseen sekä Marjan tekemästä tulkinnasta julkaisussa Terveiset taivaasta.

Mitä ajatuksia aihe sinussa herättää?

38858618_277106012874793_9139219058997067776_n

Miten suhtautua surevaan?

 

DSC_9800 kopio

 

Viime aikoina olen pohtinut paljon surua ja sitä miten eri tavalla ihmiset käyvät sitä läpi. Toiset haluavat puhua, mutta joillekin se tekee liian kipeää. Osa haluaa käydä surua läpi yhdessä muiden kanssa ja jotkut taas vetäytyä yksinäisyyteen. Surun käsittelyyn ei taida olla olemassa yhtä oikeaa tapaa, eikä myöskään siihen miten sureva olisi hyvä kohdata. Se varmasti pelottaa. Ei haluaisi sanoa mitään tyhmää. Myös se voi mietityttää että haluaakohan läheisensä menettänyt että osanotot tullaan sanomaan paikassa kuin paikassa. Mitä jos tapaatte kaupan kassajonossa. Olisiko parempi vaan puhua jostain muusta, tai olla niin kuin ei huomaisikaan?

DSC_1243 kopio

 

Oman isäni kuolemasta on nyt puoli vuotta ja itselleni aiheesta puhuminen on ollut hyvin helpottavaa. Ennen en tykännyt itkeä muiden nähden, mutta nykyään se on helpompaa. Minua ei siis ole haitannut jos asia on otettu puheeksi isossakin joukossa ja hautajaisetkin koin voimaa antavana. Oli ihanaa kokea surua yhdessä muiden kanssa. Toki on ollut myös aika jolloin isän kohtalo on suututtanut, eikä sitä olisi halunnut uskoa todeksi. Se vaihe oli silloin kun isä vielä eli ja kävi läpi sairauttaan. Lopulta ei kuitenkaan voinut muuta kuin hyväksyä tilanteen ja tuntea suru niin voimakkaana kuin se tuli. Kaikki toisilta ihmisiltä saatu tuki tuntui hyvältä. Tiesi ettei ollut surun kanssa yksin.

Ymmärrän myös että oma tilanteemme on ollut hyvin luonnollinen ja olemme ehtineet sopeutua tilanteeseen ja kokea surua pidemmän aikaa jo ennen isän poismenoa. En osaa kuvitella miltä suru voi tuntua silloin kun se todella yllättää. Luulen että silloin asia olisi paljon vaikeampaa hyväksyä. Niin paljon asioita jäisi sanomatta ja tekemättä. Niin paljon kysymyksiä. Entä jos?

DSC_1272

Surun kokeminen on niin yksilöllistä, että sen suhteen on hyvä kuulostella ja kunnioittaa jokaisen omaa tapaa. Itse olen tykännyt puhua paljon, mutta en voi sillä olettamuksella kohdata toista surevaa. Mielestäni on hyvä osoittaa surevalle se, että olet nähnyt hänet ja olla avoimena jos hän haluaa kääntyä puoleesi. Luulen että ymmärtävä halaus ihan ilman sanojakin kertoo sen että välität. Itselleni tulleet viestit ja sanat kuten ”otan osaa”, ”voimia” ja ”jaksamista” ovat kaikki tuntuneet siltä, että meistä välitetään. Kuitenkin myös puhumattomuus voi olla merkki siitä että huomioi toisen surun. Ei halua muistuttaa aiheesta ja saada taas itkua tulemaan. Sen vuoksi koen tärkeänä sen, että sureva itse myös osaisi pyytää apua jos tuntee sitä tarvitsevansa ja ottaisi asian puheeksi jos kokee puhumisen helpottavana. Toisten on todella vaikeaa miettiä millä tavoin osaisi olla parhaiten avuksi. Tässä kuitenkin omakohtaisia vinkkejä siihen miten voit kohdata surevan:

  1. Ota yhteyttä tavalla tai toisella.
  2. Kuuntele jos sinulle halutaan kertoa.
  3. Kohtaa rohkeasti. Jo katse ja hiljainen halaus kertoo että välität.
  4. Kysy voitko olla jossakin avuksi.
  5. Älä unohda, vaan muista että suru ja ikävä kulkee mukana pitkään.
  6. Ehdota jotain arjesta poikkeavaa kun aikaa on hieman kulunut.
  7. Ole läsnä.

Uskon että toiset ihmiset eivät tarkoita puheillaan tai puhumattomuudellaan pahaa. Kyse on ainoastaan siitä, että olemme erilaisia. Suru voi olla pelottava asia, etenkin jos sitä ei ole käynyt itse läpi. Mielestäni suruvalittelujen vieminen surutaloon vaatii rohkeutta niiden viejältä. Ymmärrän kuitenkin hyvin myös sen, että kaikki eivät niitä jaksaisi ottaa vastaan.

DSC_9888 kopio

Itse ajattelin isäni hautajaisista niin, että olisi ollut ihana jos olisimme pystyneet siellä myös nauramaan. Isäni oli iloinen ja vitsikäs mies ja uskon että hänen mielestään nauru olisi tehnyt tilaisuudesta paremman. Samaa toivoisin myös omiin hautajaisiini. Haluaisin että siellä muisteltaisiin minua monella tapaa. Itkeminen on hyvä ja se puhdistaa mieltä, mutta mielestäni myös nauru ja hyvät iloiset muistot kuuluvat asiaan. Ehkä täytyykin alkaa koostamaan kansiota, johon kerään kaikista hölmöimmät ja hauskimmat kuvani. Niistä voi sitten koostaa hulvattoman videon sopivan menevällä taustamusiikilla. Surulla ja itkulla on paikkansa, mutta niin on myös hyvillä muistoilla. Ikävä on edelleen se joka itkettää, mutta samalla tunnen myös kiitollisuutta. Kiitollinen olen kaikesta siitä mitä yhdessä koimme. Niitä on ihana muistella, ja välillä vähän nauraakin.

Terveiset taivaasta

Viime lauantaina meidän perheellä oli jälleen yksi surullinen päivä, sillä kävimme hautaamassa isän uurnan. Ikävä pääsi taas iskemään kovemmin. Myöhemmin sinä päivänä saimme kuitenkin helpotusta ikävään kun pääsimme kuulemaan isän terveiset meille kaikille. Ymmärrän hyvin jos tätä on vaikea ymmärtää. Meille asiaan ei kuitenkaan ole mitään epäselvyyttä.

DSC_7243 kopio

Kyselin useamman kerran toisten mielipidettä siihen, mitä mieltä he olisivat jos soittaisimme meediolle. Halusin saada yhteyden isään. En kuitenkaan saanut kovin selkeää myöntävää tai kieltävää vastausta, joten tein lopulta päätöksen ja varasin puhelinajan meedio/selvänäkijä Marja Vidgrenille. Äitini ei ollut liian innostunut ja ajatus tuntui hänestä hieman pelottavaltakin. Saimme kuitenkin pian huomata ettei tässä ole mitään mitä tarvitsisi pelätä.

Marja tiesi ennalta sen että kyseessä oli isäni ja että olimme haudanneet uurnan sinä päivänä. Kerroin laittaneeni puhelimen kaiuttimelle, mutta hän ei alkuun tiennyt että myös äitini ja siskoni olivat kuulolla. Olimme kokoontuneet yhteen huoneeseen ja minulla oli muistiinpanovälineet. Marja aloitti kanavoinnin. Kirjoitan Marjan välittämät terveiset nyt isän kertomana.

Isä aloitti mainitsemalla meidät lapset. Hän kertoi että on kolme lasta sekä lastenlapsia. Mainitsi pojan, mutta sanoi että on muitakin ja muistaa meidät kaikki. Hän kertoi että siellä hän köllöttelee ja kaikki on hyvin. Mainitsi sairaalahoidosta ja että näki tilanteen jossa kaikki olimme siinä ympärillä. Nyt hän lepuuttaa jalkojaan. Veri kiertää taas ja voimat palautuu. Hänen äitinsä, pieni nainen oli ollut siellä vastassa. Lähdön hetkellä oli ollut rauhallinen olo, mutta poismeno oli myös pelottanut. Siinä vaiheessa ei vielä tiennyt että voi herätä heti toisella puolella.

Isä kuvaili kotitalon jossa silläkin hetkellä olimme sekä pihamaan ympäristöä. Laittoi käden sydämelle. Äitiä kertoi taputtavansa olkapäälle sanoen ”tässähän olen” ilkikurinen ilme kasvoillaan. Pyysi kertomaan terveisiä. Hän kuvaili myös lempituolinsa sekä itsensä istumaan ulkosaunan eteen kesäiseen maisemaan. Tuumasi että ”ties vaikka kaljan ottais” js kertoi että on hyvä olla. Sanoi että ulkosaunaa pitää lämmittää. Isä kuvaili myös meidän rannan ja itsensä kumpparit jalassa hyppäämässä veneeseen ja soutavansa saarelleen. Kertoi että pystyy edelleen vierailemaan kaikissa rakkaissa paikoissa, eikä siis ole menettänyt mitään. Sanoi ettei tunne surua. Pian taas nähtäisiin.

Meille tytöille hän kertoi terveiset myös erikseen. Minua hän kannusti työasioissa. Että täytyy ottaa vastaan uudet mahdollisuudet, jotain uutta on vielä tulossa. Kannusti myös pitämään yllä kielitaitoa. Katkaisin juuri alkuvuodesta useamman vuoden venäjänkielen opiskelun, mutta isän mielestä taito tulisi tarpeeseen. Tiesi myös että niska-hartiaseutu on aika jumissa ja sanoi että pitää muistaa venytellä. Vanhinta siskoa onnitteli talokaupoista ja keskimmäiselle antoi onnenpotkua tuleviin koitoksiin. Ohjeisti meitä myös että perintöasioista on turha sitten kiistellä ja toivoi että kävisimme lapsuudenkodissamme kaikki edelleen yhdessä. Ehdotti että ehkä joku pojista (lastenlapsista) ostaisi talon myöhemmin. Se on asia jota olemme viimeaikoina paljon miettineet.

Äitiä isä otti käsistä kiinni ja neuvoi juomaan vettä, sillä nivelet tarvitsevat sitä. Äidillä on käsissä nivelrikko. Pyysi äitiä myös rentoutumaan, lähtemään kylpylään ja tanssimaan. Elämästä pitäisi nauttia. Antoi myös erityiskiitokset hyvästä ruuasta sekä hyvästä huolenpidosta. Toivoi että se on ollut myös toisinpäin. Pahoitteli jos jotakin jäi sanomatta, mutta ehdotti että selvitellään asiat kunhan taas tavataan.

Isä kertoi että siellä on paljon tuttuja. Mainitsi niistä äitinsä, isänsä Reinon (näyttäen Reino tohvelia), ystävänsä Matin sekä veljensä. Kertoi että ”niimpä taas nähtiin!” Nyt on aikaa taas kyläilyyn. Isä sanoi että on meitä lähellä ja antaa kyllä itsestään merkkejä. ”Tietäkää että hän ei oo poissa”. Pitäkää huolta ja sovitella pitää. Muistutti siitä että hän eli hyvän elämän. Lapsille ei vaan aina ollut aikaa. Ei ehtinyt ottaa tarpeeksi syliin. Mutta aika oli silloin sellainen ja kaikesta selvittiin. Pyysi meitä luottamaan ja nauttimaan hetkistä. Lopuksi myös ylättyi siitä miten kaunopuheiseksi oli heittäytynyt. Eihän hän tavallisesti sillätavalla. Tällä hän kuitenkin sai meidät jälleen nauramaan, tavalliseen tapaansa.

Puhelu vahvisti meille kaikille sen että kuolemaa ei todella tarvitse pelätä ja että sitä voi olla vielä lähellä vaikka ei nähdäkään. Myös äidillä ollut epävarmuus asiaa kohtaan katosi. Ei tuota viestiä olisi voinut kertoa kukaan muu. Jokainen toki uskoo siihen mihin tahtoo, mutta meidän perheellä on nyt rauha ja hyvä mieli. Parempia terveisiä ei olisi osattu toivoa. Uskomaton taito voikin ihmisellä olla. Lämpimät kiitokset kuuluvat Marjalle ❤ Ehdottomasti paras juttu pitkään aikaan.

”Pimeän tultua mä puristan sun kättäs, oothan tässä vielä huomenna?”

DSC_0707

Marja Vidgren on Iisalmessa asuva meedio/selvänäkijä, joka on tehnyt työtä seitsemän vuotta päätyökseen. Hän tekee yksityis- sekä ryhmäistuntoja Iisalmessa, sekä kanavointeja puhelimessa. Hän myös maalaa tauluja ja pitää intuitiivisen maalaamisen kursseja.

http://www.marjax.fi/