Miten suhtautua surevaan?

 

DSC_9800 kopio

 

Viime aikoina olen pohtinut paljon surua ja sitä miten eri tavalla ihmiset käyvät sitä läpi. Toiset haluavat puhua, mutta joillekin se tekee liian kipeää. Osa haluaa käydä surua läpi yhdessä muiden kanssa ja jotkut taas vetäytyä yksinäisyyteen. Surun käsittelyyn ei taida olla olemassa yhtä oikeaa tapaa, eikä myöskään siihen miten sureva olisi hyvä kohdata. Se varmasti pelottaa. Ei haluaisi sanoa mitään tyhmää. Myös se voi mietityttää että haluaakohan läheisensä menettänyt että osanotot tullaan sanomaan paikassa kuin paikassa. Mitä jos tapaatte kaupan kassajonossa. Olisiko parempi vaan puhua jostain muusta, tai olla niin kuin ei huomaisikaan?

DSC_1243 kopio

 

Oman isäni kuolemasta on nyt puoli vuotta ja itselleni aiheesta puhuminen on ollut hyvin helpottavaa. Ennen en tykännyt itkeä muiden nähden, mutta nykyään se on helpompaa. Minua ei siis ole haitannut jos asia on otettu puheeksi isossakin joukossa ja hautajaisetkin koin voimaa antavana. Oli ihanaa kokea surua yhdessä muiden kanssa. Toki on ollut myös aika jolloin isän kohtalo on suututtanut, eikä sitä olisi halunnut uskoa todeksi. Se vaihe oli silloin kun isä vielä eli ja kävi läpi sairauttaan. Lopulta ei kuitenkaan voinut muuta kuin hyväksyä tilanteen ja tuntea suru niin voimakkaana kuin se tuli. Kaikki toisilta ihmisiltä saatu tuki tuntui hyvältä. Tiesi ettei ollut surun kanssa yksin.

Ymmärrän myös että oma tilanteemme on ollut hyvin luonnollinen ja olemme ehtineet sopeutua tilanteeseen ja kokea surua pidemmän aikaa jo ennen isän poismenoa. En osaa kuvitella miltä suru voi tuntua silloin kun se todella yllättää. Luulen että silloin asia olisi paljon vaikeampaa hyväksyä. Niin paljon asioita jäisi sanomatta ja tekemättä. Niin paljon kysymyksiä. Entä jos?

DSC_1272

Surun kokeminen on niin yksilöllistä, että sen suhteen on hyvä kuulostella ja kunnioittaa jokaisen omaa tapaa. Itse olen tykännyt puhua paljon, mutta en voi sillä olettamuksella kohdata toista surevaa. Mielestäni on hyvä osoittaa surevalle se, että olet nähnyt hänet ja olla avoimena jos hän haluaa kääntyä puoleesi. Luulen että ymmärtävä halaus ihan ilman sanojakin kertoo sen että välität. Itselleni tulleet viestit ja sanat kuten ”otan osaa”, ”voimia” ja ”jaksamista” ovat kaikki tuntuneet siltä, että meistä välitetään. Kuitenkin myös puhumattomuus voi olla merkki siitä että huomioi toisen surun. Ei halua muistuttaa aiheesta ja saada taas itkua tulemaan. Sen vuoksi koen tärkeänä sen, että sureva itse myös osaisi pyytää apua jos tuntee sitä tarvitsevansa ja ottaisi asian puheeksi jos kokee puhumisen helpottavana. Toisten on todella vaikeaa miettiä millä tavoin osaisi olla parhaiten avuksi. Tässä kuitenkin omakohtaisia vinkkejä siihen miten voit kohdata surevan:

  1. Ota yhteyttä tavalla tai toisella.
  2. Kuuntele jos sinulle halutaan kertoa.
  3. Kohtaa rohkeasti. Jo katse ja hiljainen halaus kertoo että välität.
  4. Kysy voitko olla jossakin avuksi.
  5. Älä unohda, vaan muista että suru ja ikävä kulkee mukana pitkään.
  6. Ehdota jotain arjesta poikkeavaa kun aikaa on hieman kulunut.
  7. Ole läsnä.

Uskon että toiset ihmiset eivät tarkoita puheillaan tai puhumattomuudellaan pahaa. Kyse on ainoastaan siitä, että olemme erilaisia. Suru voi olla pelottava asia, etenkin jos sitä ei ole käynyt itse läpi. Mielestäni suruvalittelujen vieminen surutaloon vaatii rohkeutta niiden viejältä. Ymmärrän kuitenkin hyvin myös sen, että kaikki eivät niitä jaksaisi ottaa vastaan.

DSC_9888 kopio

Itse ajattelin isäni hautajaisista niin, että olisi ollut ihana jos olisimme pystyneet siellä myös nauramaan. Isäni oli iloinen ja vitsikäs mies ja uskon että hänen mielestään nauru olisi tehnyt tilaisuudesta paremman. Samaa toivoisin myös omiin hautajaisiini. Haluaisin että siellä muisteltaisiin minua monella tapaa. Itkeminen on hyvä ja se puhdistaa mieltä, mutta mielestäni myös nauru ja hyvät iloiset muistot kuuluvat asiaan. Ehkä täytyykin alkaa koostamaan kansiota, johon kerään kaikista hölmöimmät ja hauskimmat kuvani. Niistä voi sitten koostaa hulvattoman videon sopivan menevällä taustamusiikilla. Surulla ja itkulla on paikkansa, mutta niin on myös hyvillä muistoilla. Ikävä on edelleen se joka itkettää, mutta samalla tunnen myös kiitollisuutta. Kiitollinen olen kaikesta siitä mitä yhdessä koimme. Niitä on ihana muistella, ja välillä vähän nauraakin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s